|
Työpaikoille vie taas ajatusteni tie. On ns. vanhanaikaista johtamista, jossa johtaja tietää, mitä haluaa alaistensa tekevän ja hän kertoo sen heille. Tehdään, mitä käsketään.
’Uutena’ johtamisaatteena tarjoillaan valmentavaa johtamista. Yllättävää on, kuinka monella eri tapaa senkin voi ymmärtää. Yksi tulkinta on, että se on hieman pitemmälle viety versio vanhanaikaisesta johtamisesta. Johtaja tietää edelleenkin hyvin tarkoin, mitä hän haluaa alaistensa tekevän. NYT hän ei vain kerro sitä heille. Alaisten pitää hoksata se ihan itse. Johtaja torppaa kaikki oman näkemyksensä vastaiset ehdotukset hellästi tai umpimielisesti. Torppaamista jatketaan, kunnes alainen keksii ’itse’ oikean ratkaisun.
Tätä versiota valmentavasta johtamisesta on vaikea kannattaa. Sehän tekee asioista vain monimutkaisempia ja hitaammin käsiteltäviä. Tai sitten päässäni on vain jokin ’valmentavaa johtamista’ estävä hermovaurio. Sekin on hyvin mahdollista 
Vieläkin uskon, että tuo valmentava johtaminen voisi liittyä jotenkin kannustamiseen, osallistamiseen ja luottamuksella johtamiseen.
Susanna
Oikein mukavaa naistenpäivää kaikille!!!
Kyllä se kevät meillekin vielä tulee 
Iloisin terveisin, Susanna
Lontoon reissun jälkeen olen etsinyt kevään merkkejä täältä Suomesta. Jos en nyt ihan epätoivon vimmalla, niin uteliaana kuitenkin. Helsingissä kaduilla sulaa lunta jo aurinkoisimpina päivinä. Kotipihalla Hämeessä tintit ja varpuset katsastavat jo ihan tosissaan pesäpaikkoja.
Yksi varpuspari on päivystänyt vanhan pesäpaikkansa luona katon kulmalla siitä lähtien, kun kulma paljastui hieman lumassojen alta. Tintit käyvät kurkkimassa lintupöntöillä kuin asuntonäyttelyssä konsanaan. Eivät selvästikään ole vielä valinneet kesäkotiaan, mutta oikein tosimielellä näyttävät pönttöjä katsastavan.
Jos olet ajatellut laittaa uusia pönttöjä linnuille, nyt on oikein hyvä aika. Vanhojen pönttöjen siivoamisen kanssakin on nyt mitä parhain hetki. Hyvä pesäpaikan tarjoajille linnut tarjoavat paljon kaunista linnunlaulua koko kesän ajan
Susanna
Istuin Lontoossa kahvilassa katutason alapuolella ja ihmettelin lähellä olevassa pöydässä istuskelevaa pariskuntaa. Mies oli omissa maailmoissaan, puuhaili jotain. Olisi voinut olla parikymppisen seuralaisnaisensa isä. Parikymppinen nuori nainen oli vieläkin enemmän omissa maailmoissaan. Selvästi jossain hyvin kaukana meidän muiden todellisuudestamme.
Kun nainen alkoi nauraa kihertää melkein taukoamatta, väliin melkein ulvoa, aloin varmistua siitä, että huumeilla oli osuutensa asiaan. Kun mieliala myöhemmin kääntyi suruun ja ahdistukseen, tuntui asia jo päivänselvältä.
Paitsi. Kuka oli mies ja miksi hän ei tehnyt asialle mitään? Jos hän oli isä tyttärensä seurassa, huumehörhöilyjen seuraaminen vierestä yleisessä kahvilassa ei vaikuttanut vastuulliselta toimintatavalta. Jos hän oli neidolle täydellinen muukalainen, miksi hän istui naista vastapäätä täysin tyynenä ja poissaolevana kirjan tai vihon kanssa touhuten, kun vastapäätä oleva ihminen ei ole pysyä nojatuolillaan huojuessaan tunnelmissaan?
Hieman myöhemmin tyttö alkoi jutella miehelle ihan tolkullisen tuntuisena. Ja mies kyseli. Kirjoitti paljon muistiin. Niinkuin oli tehnyt nähtävästi koko ajan. Nuori nainen kertoi huumeiden käytöstään ja kaivoi varmoin ottein toisesta mukana kuljettamastaan jättimäisestä muovikassista mehupurkin hörppiäkseen siitä samalla. Näytti siltä, että tytön omaisuus oli koko ajan hänen mukanaan noissa kasseissa.
Mies kyseli tytöltä hänen tuntemuksistaan ja mielikuvistaan, kun hän oli ollut kovin iloinen. Ja tyttö kertoi. Olisikohan mies ollut toimittaja.
Miten toimittaja tekee treffit huumeidenkäyttäjän kanssa haastatellakseen häntä? Miten hän saa käyttäjän suostumaan siihen, että toimittaja saa seurata vierestä käyttäjän ’matkaa’ tunteesta toiseen? Kumpi hankki huumeet tähän tapaamiseen - käyttäjä vai toimittaja? Mikä oli haastattelupalkkio?
Niin jäin miettimään sen nuoren naisen elämää kassiensa kanssa. Ja sitä, miten kukaan ei reagoinut hänen käyttämiseensä millään tavoin. Ja sitä, mikä on toimittajan työtapa tuollaisen haastattelun kohdalla - etenkin tuolla isossa maailmassa.
”Kuntaliiton toimitusjohtaja karsisi vanhusten ja lasten palveluista”, otsikoi uutistaan Yle.
Enpä uskonut näin ”reipasta” kannanottoa kuulevanikaan…
”Kuntien käyttämistä rahoista yli puolet menee terveydenhuoltoon ja sosiaalipalveluihin, joita käyttävät eniten eläkeläiset ja alle kouluikäiset. Mäki-Lohiluoman mukaan 80 prosenttia ihmisen yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista syntyy viimeisen kahden elinvuoden aikana. ” uutisoi Yle samaa aihetta.
Ymmärrän säästötarpeet, vaan ihan ei pieni mieleni ymmärrä tällaisia ehdotuksia…
Susanna
Esimies ja/tai johtaja voi omalla toiminnallaan helposti tyrehdyttää kaiken työhyvinvoinnin työpaikalla. Jos ei nyt ihan hetkessä, niin aika lyhyessä ajassa kuitenkin. Onnetonta on, ettei esimiehellä ole samanlaista valtaa työhyvinvoinnin suhteen toiseen suuntaan. Taikasauva, jolla työpaikan ilmapiiri muutetaan myönteiseksi ja työkeskeiseksi, on vielä keksimättä.
Työhyvinvointi onkin kahden kauppa. Hyvän esimiehen ja johtajan lisäksi tarvitaan työyhteisö, joka hallitsee työyhteisötaidot ja myös mielellään käyttelee niitä. Jos edes osa työyhteisöstä on päättänyt määrätietoisesti viettää työpaikalla kurjaa, esimiehen keinot ovat aika vähissä. Kaikkien panosta siis tarvitaan.
Oikeastaan jo sillä, että työpaikalla käyttäydytään asiallisesti ja aikuisesti, päästään pitkälle. Arvostetaan muita ja muiden työpanosta ja tuetaan tarvittaessa. Pidetään huoli, että omat työt tulee tehtyä ja puhutaan asiallisesti - työstä. Hyvähenkisessä työpaikassa henkilökohtaisista asioista puhuminenkin on ihan ok, se jopa parantaa keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja luottamusta.
Joskus tilanne on niin kireä, että työyhteisö tarvitsee ammattiauttajan apua. Mutta tilanne ei parane, jos apuun otetaan keskusteleva asianpyörittäjä, jonka ammattitaito ei monista suoritetuista tutkinnoista huolimattakaan riitä vaativaan tilanteeseen. Ulkopuolisen avun hakeminen onkin taitolaji. Suin päin siihenkään ei kannata heittäytyä.
Koskaan en ole kuitenkaan vielä törmännyt tilanteeseen, jossa asioiden julkisuudessa riepottelu olisi ratkaissut vaikean ilmapiiritilanteen. Julkisuus on huono konsultti näissä(kin) asioissa. Esimerkkinä voidaan seurata Helsinki-Vantaan lentokentän yhä jatkuvia matkalaukkusumia. Luottamushenkilöiden mukaan syynä ovat työilmapiiriasiat. Moneen kertaan julkisuudessa pyöritelty juttu ei siis ole ratkaisevasti muuttunut vieläkään.
Tsemppiä kaikille työpaikoille! Hyviä ja huonoja hetkiä mahtuu ihan jokaiselle työpaikalle.
Susanna
Olen muutamana iltana yrittänyt valvoa olympialaisten kanssa, mutta olen nukahtanut jo ennen seuraamani kilpailun alkamista. Vaan eipä ole ollut hätää. Ei sitä menestystäkään ole juuri tullut. Mitään ei nähtävästi ole mennyt minulta ohitse.
Innokkaana penkkiurheilijana vaivalloisesti seurattavat kisa-ajat ja suomalaisten vaisu menestys tuntuu keljulta. Olisi ihanaa istua viikonloput aamusta iltaan urheilua seuraten ja suomalaista uhoa puhkuen Ihan oikeasti, ikävä kyllä.
Onneksi päivät täyttyvät muutenkin kuin itsestään Jo pelkästään eri väristen taivaiden tuijotteluun saa kulumaan aikaa vaikka kuinka. Vai mitä?
Kuinkahan paljon maksaisi lähettää Afrikkaan johonkin rauhalliseen maahan aurinkopaneeleita? Paljonkohan siihen vaadittaisiin meiltä ihan hyvinvoivilta?
Voisivat siellä käyttää sähköä omiin tarpeisiinsa. Myydäkin, jos paneeleita olisi riittävästi?
Ympäristöpolitiikkaa mietiskellen, Susanna
Liiallisen valvomisen seurauksista puhutaan taas. Tällä kertaa syynä on leijonajoukkueen kohta alkavat pelit, joita tietenkin jokainen yöllä valvomaan kykenevä urheiluhullu seuraa livenä parhaimpaan nukkuma-aikaan.
Itse olen opetellut nukkumisen jaloa taitoa vuosikymmeniä, eikä minun rytmini kestä yövalvomista tv:n ääressä, jollen nyt joka tapauksessa satu valvomaan jostain muusta syystä. Sitten voi saman tien vähän aikaa urheiluakin seurata.
Kokemuksesta tiedän kuitenkin ihan ilman tutkimustietoakin, että useamman yön univaje vie terävyyden, tarkkaavaisuuden, huomiokyvyn sekä tarkkaavaisuuden niin lähelle nollaa kuin vain mahdollista.
Tuntuu kuin seinillä kävelisi. Oman kropan hallinta on yhtälailla huono ja huimaus sen mukaista. Liikenteessä on vaarana paitsi itselleen, ikävä kyllä myös muille.
Pinna kiristyy helposti ja se saattaa näkyä ulos muillekin. Sanojansa kannattaa varoa - neuvottelutaidot saattavat olla hieman heikolla tolalla.
Keskittymiskyky herpaantuu helposti ja koko päivän punainen lanka hukkuu helposti. Tämän tästä löytää itsensä ihmettelemässä, mitä ihmettä sitä oikein olikaan tekemässä.
Silmät eivät ole pysyä auki. Nukahtaminen auton rattiin on vaarallista, muttei nukahtaminen kesken työtehtävienkään ole kovin suositeltavaa.
Päivätyö ja yökukkuminen eivät oikein sovi hyvin yhteen. Puhumattakaan, jos valvoo yli kahteen
Turvallisia valvomisia!
Susanna
Susanna
Heikin kommentin jälkeen piti oikein pysähtyä miettimään, mikä oli saanut minut niin pois raiteiltani, että ulkomaille muutto tuntui ainoalta hyvältä (ja lämpimältä) vaihtoehdolta.
Se oli ne verovarat, niiden kertyminen ja eläkeiän nostaminen. Muille maille säntäävät nuoret aikuiset käyttävät oikeutensa ilmaiseen koulutukseen korkeakouluja myöten, mutta siirtyvät muiden maiden palkansaajiksi sekä verojen maksajiksi.
Sillä aikaa, kun nuo lämpimiin luksusoloihin muuttaneet miljonäärinalut syytävät ilmaisen koulutuksensa muiden maiden verovarantojen tuottoon, minä kylmään kotimaahan pienemmälle palkalle jääneenä saan osakseni ympäristörikollisen leiman lisäksi uhat ja pakotteet elinikäiseen työuraan jotakuinkin ilman muiden aiempien sukupolvien nauttimaa eläkettä.
Kannattaako siis jäädä kotimaahan kartuttamaan eläkekassoja ja verovaroja vai rientää muualle helpompaan elämään? Ehkä sitä viestiä voisi miettiä uudelleen - miten sen haluaakaan lähettää. Muualla Euroopassa taantumasta noustaan jo - työpaikkoja syntyy. Meillä Suomessa tullaan jälkijunassa - työttömyys sen kuin kasvaa.
Susanna
Pitäisi työskennellä urallaan kovasti ja pitempään. Ja yhä enemmän. Joskus ei kiinnostaisi yhtään.
Luin Hesarin kuukausiliitteestä suomalaisista, jotka ovat Suomessa hyvän koulutuksen hankittuaan päätyneet töihin ulkomaille. Ja heitä on paljon. Suomeen palaaminen ei montaakaan houkuta.
Ja miksi houkuttaisi? Eihän tutkimusten mukaan Suomessa muutenkaan työperäisesti maahan muuttavia kutsu kulttuurimme, ruokamme, huumorimme kansan ystävällisyydestä puhumattakaan. Tänne tullaan töihin noista seikoista HUOLIMATTA.
Ja minä onneton olen jäänyt tänne. En tajunnut aikanaan, että jossain voisi olla lämpimämpää, parempi tulotaso, virikkeellisempi ympäristö, rikkaampi kulttuuri ja paljon enemmän valinnan mahdollisuuksia. Miten minä en tajunnut?
Täällä sitä ollaan kylmässä maassa, jossa lähes kaikki työpaikat ovat keskittyneet yhteen kaupunkiin. Moititaan epäekologiseksi, kun ei muuta sinne. Kylmää sielläkin on…
Poliitikot puhuvat toisessa lauseessa tulevasta työvoimapulasta ja toisessa työurien pakollisesta pidentämisestä. Tavalla tai toisella. Me olemme vain käyttövoimaa.
Jos jättäisikin tämän kaiken tähän. Myisi omaisuuden (sen vähän) ja pakkaisi perheen mukaansa. Lähdettäisiin jonnekin kauas, kauas lämpimään. Jonnekin, missä ei olisi vain ahne verovarojen kuluttaja, itsekäs maaseutukaupunkilainen joka ei halua muuttaa Helsinkiin, vaan saastuttaa maailmaa työmatkoillaan.
Jos vielä ei olisikaan liian myöhäistä?
Haaveilee Susanna
Eilen näin (Helsingissä) haukan (kaiken kaikkiaan) toista kertaa elämässäni. Se ehti häipyä, ennenkuin sain kamerani valmiusasentoon. City-kanit kiinnostavat selvästi niitäkin.
Pari varista oli lounastamassa kuollutta city-kania. Siitä en laita kuvaa tähän. Mutta saivatpa välillä terveellistä ruokaa hampurilaisjätteiden sijaan.
Lumen alle hautautuneita autoja on Helsingissä aivan mahdottomasti. Miksiköhän autoille ei löydy talveksi muuta säilytyspaikkaa kuin kadun varsi? Ahdastahan nykykäytännöstä tulee - väistämättä.
Eivätkä työelämän pidentämisryhmätkään saaneet mitään merkittävää aikaiseksi. Pääsenköhän minä eläkkeelle koskaan? Nyt jo aamut tekevät tiukkaa illan kotiin ajamisista puhumattakaan. Enhän minä eläkeikään selviä nykymenolla hengissä millään. Sekin on tietenkin säästöä yhteiskunnalle
Susanna
Kaikki on niin suhteellista. Siksi eilisen työpäiväni kokemukset vaikuttavat aivan lukijaltansa. Joku säälii yhdestä syystä, toinen toisesta
Työmatkani kotoa töihin kesti ennätykselliset 2 tuntia ja 40 minuuttia. Olipa upeaa tehdä uusi ennätys.
Vaikka matkalla oli pimeää ja lumi pöllysi, ruuhka astui kehiin vasta Klaukkalan risteyksen kohdalla. Oltiin siis pääkaupunkiseudulla ja valaistulla tieosuudella.
2 tuntia ja 40 minuuttia pitää sadan kilometrin matkalla sisällään jo paljon kunnon pysähtymisiä ja hiljaisia ryömimisiä.
Perillä kaupungissa odottivat entistäkin kapeammat kadut, sillä vimpan päälle pitkäaikaiseen pysäköintiin autonsa oli jättänyt todella moni. Auraa siinä sitten kaupunkilaisille sujuvia kulkureittejä…
Tässä tilanteessa on maalaisella ollut ihmettelemistä. Onneksi meillä maalla on vielä runsaasti tilaa lumelle. Eikä ikuisparkkeeraajia katujen varsissakaan ole samassa määrin kuin pääkaupungissa.
Toivottavasti me maalaiset osaamme asetella sanamme fiksusti. Ettemme ammu sanantuojaa karttuneella äkäisyydellämme. Joku voisi joskus tehdä niin.
Mulla pitäis olla hyvä olla. Siitä mä maksan niinku veroja. Okei, en mä niitä veroja niin kauheasti maksa, mutta kyllä kai yhteiskunnan pitäisi pitää huolta omistaan?
Jos mulla on tosi paha olla, kun mä olen töissä, ei kai mun sinne ihan oikeasti pidä mennä? Eihän se oo reilua, eihän?
Ja jos mä nyt sitten vähän ryyppään, kun ei töissäkään ole mitään järkeä, niin mitä se niinku muille kuuluu? Miten niin en huolehdi lapsistani?
Jos nyt sitten joskus joudun sairaalaan, kun kroppa vetää vähän tiukille, niin eihän se mun vika oo, eihän? Joitakin vaan ei ole tehty kestämään niinku joitain toisia. Vai?
Kyllä ne skidit on oppineet huolehtimaan itsestään. Ei ne mitään paapojaa tarvi. Täytyyhän sitä aikuisen vastuuseen joskus oppia. Eikö vaan?
Ja naapurien on ihan turha tulla selittämään yhtään mitään. Pienet hajuhaitat kuuluu elämään. Turha niistä on nipottaa. Enhän mäkään nipota teidän suihkussa käymisistä, vai?
Oon monta sataa euroa maksanut veroja, niin onhan se jo yhteiskunnankin aika pitää huolta musta. Ja perheestä. Eikö?
Eikä mun ns. yhteiskuntavastuuseen kuulu mikään lässyttäminen naapureille. Jos v…tuttaa, niin kai mä sen voin antaa kuulua ihan vapaasti. Eikö?
Susanna
Tiesittekös sitä, että meidän hoitamisemme sairaalassa maksaa oikeasti maltaita? Tai mansikoita, miten vain. Meillehän lasku on pieni, mutta yhteiskunnalle sitäkin kalliimpi.
Eikä siinä mitään. Jos tulee sairaaksi, pitää hoitaa kuntoon. Muunmuassa siksihän niitä veroja maksetaan. Mutta jos tuleekin sairaaksi siksi, että elää holtittoman epäterveellisesti, ei yhtään välitä kantaa omaa vastuuta omasta terveydestään ja sitten päätyy äkäisenä potilaana äyskimään työtänsä tekeville hoitajille, lysti tulee liian kalliiksi. Ja hankalaksi.
Eikä se enää siinä vaiheessa enää lystiä ole itsellekään. Esimerkiksi dialyysissä saa kulumaan kolme kokonaista päivää viikossa - koko loppuelämänsä ajan! Jos munuaiset pettävät muuten vain, sillehän ei voi mitään. Mutta jos uhmaa koko ikänsä kaikkia tunnettuja riskitekijöitä ja sitä kautta saa itselleen aikuisiän diabeteksen, ei kenellekään ole mukavaa.
Sillä on väliä, mitä syö. Herkullisuus ei merkitse aina samaa kuin terveellisyys
Silläkin on väliä, liikkuuko. Jos ainoat urheilulenkit ovat itsensä raahaaminen autoon tai lähikapakkaan, liikuntatottumuksissa on paljon parantamisen varaa.
Pienetkin muutokset hyvään suuntaan ovat tyhjää parempia. Aloitetaanko niistä?
Susanna
Näin elämäni ensimmäisen kerran (?) haukan. Ensin kuulin käpytikan kiljuntaa. Muutaman kerran tuo haukka (jota ensin luulin vauhdissa käpytikaksi) lensi saalis mukanaan karkuun. Ja aina välillä kuului kiljuntaa.
Sitten näin ruokailevan linnun, joka ei sitten näyttänytkään käpytikalta. Lähemmäksi se ei päästänyt kuvaamaan. Seurailin sitä jonkin aikaa, mutta parempia kuvia ei tällä kertaa irronnut.
Kotona koneella vasta selvisi, että olin kuin olinkin nähnyt käpytikankin. Se oli vain saaliina tällä kertaa.
Olen niin täpinöissäni haukkakuvastani, että laitan sen tähän silläkin riskillä, että joku ei tykkää.
Kaikkea sitä näkee, kun riittävästi liikuskelee ja malttaa katsella ympärilleen…
Susanna
Minä en jäänyt kotiin, kun lapseni täyttivät vuoden iän. Olen siis huono äiti.
Se, että olemassaoloni on pitkään perustunut vain suorittamiseen ja siinä onnistumiseen, tekee minusta huonon ja epäkelvon äidin. Ei olisi pitänyt hankkia lapsia. Etenkin, kun se (lasten hankkiminen) oli alunperinkin kovin vaikeata.
Vaan tuli hankittua lapsia. Hinku lapselliseksi perheeksi oli niin suuri, että se ohitti kaiken järjen. Olisi pitänyt ymmärtää, että äiti on kelvotonta kamaa. Isällähän ei monen mielestä ole mitään merkitystä.
Nyt ne ovat tuossa. Kelvottoman äidin kaksi upeaa teini-ikäistä. Eivät halveksi tai häpeä (ainakaan kovasti) vanhempiaan. Juttelevat huolensa ja ilonsa meille. Ollaan kuin yhtä perhettä
Vaikkei äidillä ollut toimivaa äidin mallia, kirjoista oppi välttävästi. Vaikka äiti tykkäsi käydä töissä, isä jaksoi olla lasten kanssa senkin edestä. Ja niin, ikäänkuin vahingossa, lapsista kasvoi oikein fiksun oloisia nuoria ihmisiä.
Vaikkei äiti jäänytkään kotiin, kun lapset täyttivät vuoden iän.
Susanna
Hassua ainakin näin sivusta seurattuna tuo keskustan puheenjohtajapeli. Lehtomäen kieltäytyminen pestistä sai aikaan kertakaikkisen kummallisia reaktioita.
Ensinnäkin vastaan: Lehtomäki on pelkuri ja rintamakarkuri - perhesyyt ovat vain selittelyä. MITÄH? Ei voi tuossa porukassa olla montaa kahden pienen lapsen äitiä. Suurin osa pienten lasten äideistä, jopa urasuuntautuneita, pitää jopa ministerin pestiä turhan orjuuttavana pienten lasten äidille. Ja jos siihen pitäisi vielä lisätä työaikaa?
Toiseksikin puolesta: Hyvä, että joku ymmärtää ratkaisua, mutta jos perusteluna on se, että perinteinen perhemalli voitti - perhe menee uran edelle, perustelut ovat metsässä. Mikä perinteinen perhemalli se on, että äiti tekee ministerin työtä? Ja ettäkö siinä ura olisi jotenkin taka-alalla?
Toisaalta - meidän muiden äitien puolesta tämä on hyvä juttu: uraäidin rima on kohotettu pääministeriystasolle, joten meitä muita ei voi enää syyllistää
Susanna
Elän vielä kovasti toivossa, että Hämeenlinnan läheltäkin löytyisi vielä jokin päivä mielekäs työpaikka. Jospa tuo globaali taloustilanne kohenisi lähiaikoina niin, että työpaikkojakin alkaisi syntyä. Yrittäjäksi taidan olla liian nyssyä sorttia.
Nykyinen elämäntilateeni on selvästikin rajallisen ajan välimuoto. Viikolla on vain töitä ja univelkaa. Lauantai menee univelkojen paikkaamiseen ja sunnuntaina tankataan ehtaa elämää seuraavalle viikolle.
Mutta toistaiseksi en haluaisi täältä lähemmäs Helsinkiäkään muuttaa. Minusta on ihanaa, kun kaupan kassa ei katsele minua ankarasti, kun innostun juttelemaan hänelle. Nautin siitä, että ympärillä on paljon tilaa, eikä tarvitse asua kylki kyljessä kenenkään kanssa.
Kaipaan hämäläistä tapaa kätellä paljon. Se on yllättävän lämminhenkistä ja perinteistä.
Minä pidän siitä, että täällä muutkin juttelevat tuntemattomille kuin vain minä. On mukavaa ja mieltä lämmittävää, että kameran kanssa höyryämiseni kirvoittaa ohikulkijoita aina silloin tällöin sanomaan muutaman ystävällisen sanan. Joskus jutellaan enemmänkin.
Täällä tärkeillään aika harvoin. Tärkeilijöitä on niin vähän, että heidät oppii vähitellen ulkoa
Lisäksi täällä on saanut aika hyvin olla omalla tavallaan kummallinen. Eikä kukaan ole silti kutsunut valkotakkisia apuun
Näin sunnuntaina elämä maistuu oikein hyvältä.
Susanna
Kun valelääkäreistä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, miten on ns. pätevien lääkäreiden? Niiden ns. pätevien, jotka eivät ihan aikuisten oikeasti olekaan päteviä? Siis niiden, jotka tekevät vain työtä, mutta eivät välitä niinkään paljon potilaasta.
Tavallisilla kuolevaisilla on uudessa työssään aina koeaika. Tavallisesti koeaika kestää noin neljä kuukautta. Tänä aikana irtisanominen on helpompaa, jos henkilö ei osoittaudukaan olevansa tehtäviensä tasalla.
Mutta lääkäreillä ei olekaan aina koeaikaa. Onko koskaan? Kun kerran työhön pääsee kiinni, on jäätävä kiinni oikein rikkomuksesta, ei vain jatkuvasta lepsuilusta työssä, jotta epäpätevän terveyttä vaarantavan yksilön saa pois terveystyöstä.
Miten meitä suojellaankaan näiltä ns. lääkäreiltä?
Susanna
Blogeissa syntyy aina parhaimmillaan aitoa yhteisöllisyyttä. Tunnetaan lopulta ihmisiä, joita ei välttämättä ole koskaan tavattukaan.
Hämeen Sanomien blogeissa yhteisöllisyys rakentuu suurimmaksi osaksi rajatun maantieteellisen alueen sisään. Vaikka kommentoijina (luojan kiitos) käy paljon ei-hämäläisiäkin, suurin osa blogien kirjoittajista taitaa tulla jostain päin Hämettä. Hämäläinen painotus lisättynä muualla asuvien erilaisilla näkökulmilla tekee tästä blogista viihtyisän.
Suuren suuri kiitos kaikille kirjoittajille sekä erityisesti kommentoijille! Te teette tästä kirjoittamisesta äärettömän mukavaa ja antoisaa!
Susanna
Eräänä iltana (taas kerran) uni ei ollut tullakseen. Yhtäkkiä mieleeni palautui elävänä muisto yksinhuoltajaisästä, joka kyseli muilta neuvoa. Mitä tehdä omalla ajalla, kun sitä on vain yöllä?
En muistanut miehen kasvoja enkä edes ääntä, joka jää minulle tavallisesti herkästi mieleen. Muistin vain väsyneen, lähes toivottoman oloisen olemuksen ja tuon kysymyksen. En ensin muistanut edes, missä olin miehen tavannut.
Kun meidän perheemme lapset olivat aivan pieniä, elin jatkuvassa huumaavassa univelassa. Muistoni tuolta ajalta ovatkin melkoisen vähäiset ja sumuiset. Silti lapsemme eivät sairastaneet keskivertolasta enempää. Ja miehenikin oli lasten hoitamisessa varmasti huomattavasti keskivertoisää enemmän mukana. Silti väsymykseni ja univelkani oli tolkuton.
Mietin, että sillä yksinhuoltajamiehellä ei ollut lasten hoitoa kanssaan jakamassa ketään. Se se on mahtanut olla raskasta.
Olisin itse kaivannut jonkinlaista tukiverkostoa, mutta tuoreena hämeenlinnalaisena en tuntenut täältä juuri ketään. Kerran varasimme lastenvahdin illaksi, mutta hänkin peruutti viime metreillä tulonsa.
Nykyäänkin olen usein väsynyt - b12-vitamiinin vajaustani hoidetaan vihdoin ja olen monesti oikein elämäni kunnossakin. Mutta nyt minulla on myös omaa aikaa. Se on ainakin oman pääkopan kasassa pysymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.
Mutta riittääkö nykyisillä pienten lasten vanhemmilla riittävästi tukiverkostoa, jotta omatkin voimat saa välillä kerättyä? Parisuhteen hoitamisesta puhumattakaan. Mummit ja papat asuvat usein kaukana, joten perinteistä isovanhempien apua ei aina ole luvassa.
Voisimmeko me muut jo eteenpäin selviytyneet auttaa jotenkin? Tarvitseeko edes?
Susanna
 Tässä iässä loppiainen tulee jo tarpeeseen. Joulun jälkeen kroppa ja pää tarvitsevat katkonaista työrytmiä, jotta talven pakkasessa ja ennen kaikkea hämäryydessä saisi ladattua akkunsa kevätkuntoon.
Huomenna on vielä yksi armoitettu ylimääräinen vapaapäivä, jolloin voi pukeutua kunnolla ja lähteä pakkasta uhmaamaan kävelylle. Suosittelen samaa myös muille, vaikkei ikä vielä riivaisikaan
Kävelyn sijasta voi lähteä myös pulkkamäkeen. Luistelu ja hiihtäminen saattavat olla kylmää puuhaa, mutta rohkea rokan syö!
Jos taivaalla on pilvissä reikiä, voi yhdeksän aikoihin tavoitella katsellaan auringonnousua. Se nousee ihan siitä vierestä, mihin se kolmen aikoihin taas laskeutuu. Aurinko on joskus aivan energisoivan kaunis - vaikkakin vain lyhyen auringonnousun tai -laskun ajan.
Susanna
Liikun pakonomaisesti melkein kaikkialla kamera kaulallani. Näillä kuvilla toivottelen teille kaikille oikein mukavaa ja lämminhenkistä uutta vuotta!
Susanna
 
Seniorikortilla pääsee ilmaiseksi uimaan - jos onnistuu hankkimaan sellaisen. Meidän perhe ehti jo viikkoja sitten innostua seniorikortista. Se olisi mitä parhain joululahja anopille, jolle muuten ei ole niin helppoa keksiä hyvää ja käyttökelpoista lahjaa.
Mutta miehelleni kerrottiinkin, ettei hän voi ostaa sitä äidilleen. Ei lahjaksi eikä toisen puolesta. Anopin täytyy omin jaloin töpöstellä kortti ostamaan, henkilöllisyytensä osoittamaan ja paperit allekirjoittamaan.
Mieheni yritti tarjota korttia myyvälle virkailijalle monenlaisia vaihtoehtoja. Hän esimerkiksi vaikka maksaisi kortin nyt ja anoppi kävisi sitten sen vain hakemassa, allekirjoittamassa ja henkilöllisyytensä osoittamassa sopivan hetken tullen. Joululahjakorttiin olisi voinut laittaa, että ’Sinulle on ostettu seniorikortti… jonka voit käydä hakemassa henkilöllisyystodistuksen kanssa…”.
Mutta ei. Mikään vaihtoehto ei känyt. Maksamisen täytyy tapahtua paikan päällä anopin ollessa paikalla todistustensa kanssa allekirjoittamassa.
Ei ostettu sitten. Ei yhtään ymmärretty, mikä asiassa voi olla niin mahdottoman vaikeaa.
Toivottavasti kyse oli vain siitä, ettei tietotekniikka ja -yhteiskunta ole vielä saavuttanut hämäläistä kyläämme. Silloin asioilla olisi mahdollisuus kehittyä jatkossa parempaan suuntaan. Jos sen sijaan kyse oli tiukan byrokraattisesta ja jäykästä ajattelutavasta, jolla ei ole mitään tekemistä kuntalaisten palvelemisen kanssa, olen todella surullinen. Sellaiset asenteet tuppaavat muuttumaan aivan mahdottoman hitaasti, jos ollenkaan.
Susanna
Kaupassa (ei Hämeenlinnassa) kassajonon lähellä vanhempi naishenkilö voivotteli kovaäänisesti ja huolestuneesti. Ajattelin ensin, että kassajonon pituus ahdistaa, muttei se ollut sitä. Hän alkoi puhua.
” On se vaan niin kauheaa… Niin kauheaa että tuollaista täytyy tapahtua!” Hän osoitteli kädellään iltapäivälehtien lööppejä Matti Nykäsen vaimonsa puukottamis- ja kuristamisuutisista. Vaikka Nykästen perhe-elämä ei minua sinänsä liikuta, perheväkivalta on aina paha. Erityisen paha, kun se menee tuolle tasolle.
Olin jo aukaisemassa suutani osoittaakseni olevani myös pahoinpitelyjä vastaan, kun hän (tämä nainen) jatkoi yksinpuheluaan. ”Ei tuollaista tarvitsisi tapahtua. Matti-parka!”
Jos en näyttänyt ylen hämmästyneeltä tässä vaiheessa, se johtui vain siitä, että olin vasta tyrmistysvaiheessa. Rouvashenkilö jatkoi puhettaan. ”Sillä on ihan tavalliset vanhemmat, Matilla nimittäin. Mutta sitten sen pitää tavata tuollainen … nainen. Ja tällaiset ovat seuraukset.”
Hän purjehti kassajonon ohi ilman mitään ostoksia ja mutisi vielä mennessään Matti-parasta jotain.
Menin aivan sanattomaksi. Kaikki, jotka minua tuntevat, tietävät, ettei se tapahdu aivan helposti
Noilla asenteilla perheväkivalta kasvaa ja kukoistaa pitkään ja runsaasti keskuudessamme. Apua!!!
Susanna
Uusien säännösten mukaan ilotulitteita ei saa myydä tai luovuttaa alaikäisille, muistuttee media meitä. Alaikäiset eivät saa myöskään pitää hallussaan ilotulitteita. Tämähän tarkoittaa sitä, että ympärivuorokautinen ilotuliteräiskyttely on ohi - eikö vain? Vihdoinkin ilotulitemeteli rajoittuu sille varattuun aikaan! Eikö vain???
Kukaan itseänsä arvostava aikuinenhan ei enää luovuta ilotulitteita alaikäisille. Eihän?
Samainen säännöstö koskee myös päihtyneitä. Enää ei siis ole tiedossa hullun vaarallisia tilanteita eikä tarpeettomia uudenvuoden vammoja. Eihän?
Pahoin kyllä pelkään, että samat isät ja isoveljet, jotka virittävät lastensa ja pikkusisarustensa mopoja laittomasti, ostavat heille myös ilotulitteet. Ja uudenvuoden alkoholit. Ja tupakat. Tai sitten äidit. Tai isosiskot. Tai naapuri.
Osa säännöistämme siis koskee vain meitä tiukkapipoja. Joita varten niitä sääntöjä ei muuten edes tarvittaisi…
Turvallista uutta vuotta toivoen, Susanna
Ainakin Ahveniston harjulla polveilee runsaasti polkuja, joilla pääsee kulkemaan näin lumisellakin kelillä. Kävely vaihtelevissa maastoissa käy kuntoilusta, vaikka kävelyvauhdin pitääkin rauhallisena. Tasapainokin kehittyy
Luonnoneläimiin en ole metsäpoluilla törmännyt, mutta metsä on kaunista etenkin valoisen aikaan. Lumi koristaa paikkoja aina hieman eri tavoin.
Suosittelen vastaavia metsäreissuja muuallakin. Suomihan on pullollaan hyviä ulkoilumaastoja!
Susanna
Yksi yö jouluaattoon. Ihana tyttäreni teki meillä ihanan joulusiivouksen, joten stressi on heitetty sen siivouksen mukana minun päästäni kauas pois.
Tänään voin olla etätöissä ja välttyä lumisateisen matkan taivaltamiselta. Olen siitä kovin kiitollinen samaan aikaan, kun toivon, että muut joululiikenteessä liikkuvat välttäisivät niin pienet kuin suuremmatkin onnettomuudet.
Toivottavasti mahdollisimman moni jaksaa ja voi ulkoilla pyhien aikana. Valoisan aikaan ulkoilu tekee kropan lisäksi hyvää myös pääkopalle. Ulkoilla ei tarvitse veren maku suussa ja hikirauhaset pursuten. Hieman rauhallisemmalla tahdilla ulkoillessa ehtii nauttia myös maisemista ja luonnon eläimistä, joita meillä Suomessa riittää. Lumi koristelee ulkoilureitin aivan erilaiseksi. Ja nythän lunta riittää
Joko omenoita on puissa tähän aikaan normaalia enemmän tai sitten huomaan katsoa ympärilleni tarkemmin vasta tänä talvena. Sorsat ovat kerääntyneet suliin paikkoihin ja odottavat innoissaan ruokkijoita.
Mukavia ulkoiluhetkiä ja -maisemia!
Ja oikein rauhallista joulua!
Susanna
Jos en olisi tehnyt omin pikkukätösini lahjoja monelle läheiselle, kuinka pulassa olisinkaan? Illalla ajelin euforisissa tunnelmissa Järvenpäästä tyttären kummeilta kotiin Hämeenlinnaan, kun yhtäkkiä huomasin, että pari lahjaa onkin vielä ostamatta…
Ja sitten kauppaan. Kaiken ruuhkan keskellä onnistuin kuin onnistuinkin Löysin lahjat ja säilyin tervehenkisenä - ehkä
Puolet lahjoista olen tehnyt ihan itse. Loppujenkin kanssa on ollut haastetta. Miten olisi, jos kellekään ei kelpaisi itsetehty lahja?
Kiitos kaikille käsitöitä arvostaville!
Susanna
Joulun seutu on ihanaa aikaa. Kunhan silloin ei tarvitse lähteä kotoaan ihmisten ilmoille liikenteeseen tai kauppoihin.
Meno liikenteessä on kiihkeää. Jotakuinkin jokainen ajokortin omistava on kaivanut jostain jonkin autoa muistuttavan kulkuneuvon esiin ja lähtenyt sillä liikenteeseen. Ylivarovaisten, tuskin liikenteessä etenevien ajomuistiaan virkistävien harjoittelijoiden lisäksi kaduille ja teille mahtuu ammattilaisiakin. Ammattilaiset ajavat kovempaa kuin muut, kiihdyttävät nopeampaa ja kiihtyvät itsekin nopeammin kuin muut. Kiihtyminen ja ammattilaisuus osoitetaan komeilla läheltä-piti-ohituksilla sekä maantiellä valojen vilkuttamisella ja edellä ajavan peräpuskurin päällä ajamisena.
Siellä pitäisi sitten turvallisesti, joulumielellä matkata meidän tuiki tavallisten ratin kääntäjienkin. Ei ole helppoa.
Kauppojen parkkipaikat ovat täynnä, sillä kaikki haluavat OSTAA paljon ja kaikenlaista. Mukaan ostoksille on otettu koko perhe, halusivat sitten tulla tai eivät. Keskustelu on äänekästä ja kiihkeää. Kuin kaikki olisi loppumassa kaupasta jo tänään. Lapset itkevät, äiti karjuu lapsille ja isä parkkeeraa ostoskärryn mahdollisimman keskelle käytävää, ettei kukaan pääsisi ohi ilman lähikontaktia.
Tänään kävin kaupassa, kuten eilenkin. Kummastakin reissusta selvisin ilman vakavia vaurioita ja mielenterveyden menettämistä. Olo on kuin voittajalla! Minä selvisin siitä! Vielä tällä kertaa
Susanna
Pihassamme toistuvasti vieraileva kissa on joko äärettömän saaliinhimoinen tai nälkäinen ja siksi saaliinhimoinen. Se hiippailee pihallamme melkein aina silloin kuin minäkin. Se hiipii kohti oravia, jotka kauhuissaan yrittävät mekastaa sitä pois.
Minä pidän oravista. Erittäin paljon. Suon pihamme mielelläni niiden käyttöön, kunhan jättävät kesällä lintujen pesät rauhaan. Siinä tarvitsee välillä olla hieman ’poliisina’ välissä.
Minä en pidä kissoista. En pidä siitä, että ne ovat kotieläimiä ja silti kuljeskelevat toisten pihoilla. En pidä siitä, että ne vaanivat ihania pihaeläimiämme. En pidä siitäkään, että ne tulevat magneetin lailla kohti minua, vaikka olen äärettömän allerginen niille. Pieni kosketus edes välikäden kautta aiheuttaa pitkäaikaisen harmin. Jahtaa nyt siinä sitten kissoja pois pihalta, kun ne tulevat vain innoissaan yhä lähemmäksi. Koskea ei voi yhtään.
Sinä kanssakaupunkilainen, jonka kissasi häärii pihallamme: onko jotain, mitä voisin tehdä auttaakseni sinua pitämään kissasi pois pihaltamme? Meillä on tässä yhteinen tavoite, joten laita vinkkiä tulemaan. Säälin kissaparkaa, kun juoksen jatkuvasti sen perässä taputellen ja huudellen, jotta saan sen pois läheltäni. Ja oravien kimpusta. Ja lintujen luota.
Susanna
Ensin puolustukseni: kirjoitukseni perustuu täysin huhupuheisiin, joiden paikkansapitävyyteen en ota tässä kantaa. Se, että tällaisia puheita liikkuu, on kuitenkin jo merkki jostain. Esimerkit ovat eri puolilta Etelä-Suomea.
Ysiluokkalaisen opettaja: Kaikki poissaolot laskevat tuntiaktiivisuutta. Poissaolon aikana aktiivisuutta ei voi näyttää, joten rehtorin hyväksymä poissaolo tai sairauspoissaolo vaikuttavat negatiivisesti tuntiaktiivisuuden osoittamiseen ja siten numeroon.
HÄH? Sikainfluenssa voi laskea lapsesi joulutodistusnumeroa yhdellä numerolla. Aktiivisuus on influenssan aikana jäänyt osoittamatta, väitää opettaja. Auta armias, jos anot lapsellesi vapaata perheen yhteisen lomamatkan vuoksi! Lastasi vielä rangaistaan siitä. Viis siitä, että vanhempien läsnäolosta puhutaan kauniita. Tapahtukoon läsnäolo silloin, kun opelle sattuu sopimaan. Ainakin sille kiukkuiselle elämäänsä kyllästyneelle.
Ysiluokkalaisen opettaja: Yleinen opettajan kanssa höpöttely on tuntiaktiivisuutta. Opettaja käyttää paljon ’opetusajastaan’ muuhun jutusteluun, joka ei liity itse oppiaineeseen. Tähän keskusteluun aktiivisesti osallistuvat oppilaat saavat yhtä hyvän tai paremman arvion tuntiaktiivisuudestaan kuin oikeaan opetuskeskusteluun osallistuvat oppilaat.
HÄH? No, ainahan se on tiedetty, että opettajia mielistelemällä joskus onnistuu. Aina joku saa ’nuoleskelemalla’ yhtä hyvät tulokset kuin joku toinen ahkerasti opiskelemalla. Niin se oli meidänkin nuoruudessamme…
Kasiluokkalaisen opettaja: tuntiaktiivisuutta ei lasketa, jos istuu takarivissä. ”Kun istut siellä takarivissäkin…”
HÄH? Mitä sillä on väliä, jos viittaa ja huitoo riittävästi? Jos ope ei näe takariville asti, kannattaisi hankkia rillit.
Onneksi on oikeudenmukaisiakin opeja, kertovat huhut. Hieman enemmän niitä vain saisi olla. Muitakin kuin heikosti menestyviä saisi kannustaa - edes joskus.
Mrrr….. Susanna
Olen ollut ainakin hiljainen, mutta sinnikäs joulun tekijä jo aikaisesta syksystä asti. Tämä vuosi on jostain syystä ollut poikkeus. Ostin jouluvalot, mutten ole saanut niitä ripustettua verannalle. Ajatus joulukuusesta ei kiehdo pätkääkään. Joululaulut eivät kutsu, kuten ennen.
Vasta pari päivää sitten ryhdyin miettimään joululahjoja, vaikka olen omin käsin niitä jonkun verran tehnyt pitkin syksyä. Lahjapaperia aloin kaivata vasta tänään.
Tänä vuonna rauhallisuutta jouluun ei tarvitse tehdä erikseen. Maailma pörrää niin kovaa, että minun moottorini sammuvat ihan itsestään heti vapaalle päästyä. Ennen on tarvinnut viritellä itseään kiireen keskellä rauhallisuuteen. Nyt kai ikä tekee jo sen, ettei rauhallisuus tarvitse mitään virittelyä. Se asuu ihon alla välillä liiankin kanssa.
Aika aikaansa kutakin. Tämä on uusi, mielenkiintoinen elämänvaihe. Hämäristä päivistä ja valottomista vuorokausista huolimatta.
Mukavaa joulun odotusta kaikille!
Susanna
Taitaa joutua possunliha meidän perheessämme vähäksi aikaa pannaan, jos minulla on mitään asiaan sanomista. Vaikka olen radiosta kuunnellut possutilauutisia, aamun lehdessä ollut kuva ikävän näköisessä nestesoossissa astelevasta possusta oli viimeinen tikki.
Eihän mitään elävää olentoa voi kohdella noin! Ja vain siksi, että joku ’joutuu’ ylläpitämään sitä, kunnes saa myytyä sen ruuaksi.
Luomupossua voisin ostaa. Niillä olot ovat kuulemma ’inhimilliset’.
Jospa muutenkin ostaisi jatkossa vain ruokaa, joka on eettisesti tuotettu? Saisikohan kaupasta ostettua eettisesti kasvatettua broileria?
Susanna
Helsinkiläisen koulutytön pahoinpitely isojen tukijoukkojen toimiessa katselijoina on kertakaikkisen pöyristyttävää. Sinänsähän asiassa ei ole mitään uutta. Näinhän se koulukiusaaminen ja hakkaaminen ovat kai tähänkin asti toimineet. Aina löytyy niitä vieressä seuraajia, joskus jopa yllyttäjiä, jotka kannustavat kovakouraisia kavereita toimintaan.
Mutta että 40 henkilöä seurannut vierestä! Ja osa on jopa puhelimella soitellut muita kavereita paikalle katsomaan. Kyllä voi olla monelta nuorelta äly täydellisen kateissa yhtäaikaa…
Jos aikuiset tekisivät toisilleen vastaavaa, rikossyytteet olisivat mahtavat. Tyypillistä on, että nuorten kohdalla ei puhutakaan pahoinpitelystä, vaan hakkaamisesta, joka on olevinaan pienepää ja hyväksyttävämpää. Edelleen kaikki tapahtunut on helppo laittaa nimikkeen ’koulukiusaaminen’ alle. Ja sitähän täytyy tietenkin ymmärtää.
Pelottavinta on, etteivät nuo 40 nuorta olleet varmastikaan ainoat laatuansa. Muita tunne-elämältään yhtä kehittymättömiä täytyy olla kylissä ja kaupungeissa ympäri Suomen paljon lisää. MISTÄ NIITÄ OIKEIN TULEE? Ja mitä niille oiken pitäisi tehdä?
Huolestuneena, Susanna
Nuorkauppakamari järjestää jälleen kerran Joulupuukeräyksen. ”Joulupuukeräyksellä hankitaan lahja Hämeenlinnan seudun vähäosaisten perheiden alle 17-vuotiaille lapsille ja huostaanotetuille lapsille, joiden osoitetta joulupukilla ei välttämättä ole.
Keräyksen veturina on Hämeenlinnan nuorakauppakamari, ja yhteistyöapua se saa kaupungin sosiaalitoimistolta ja Mannerheimin lastensuojeluliitolta.” Näin uutisoi Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset. Lämmin kiitos jälleen nuorkauppakamariin Kurvisen Jarkolle, joka jaksaa olla asiassa työjuhtana vuosi toisensa jälkeen!
Meidän tavallisten kadun tallaajien näkökulmasta keräys tarkoittaa sitä, että nuorkauppakamarilaiset ovat paikallisessa Citymarketissa vielä kahtena viikonloppuna:12.–13.12. ja 19.–20.12. lauantaisin kello 12–17 ja sunnuntaisin kello 13–18. Lahja osoitetaan 0-16 -vuotiaalle tytölle tai pojalle ja mielellään paketoidaan valmiiksi. Lahjan tulee olla joko uusi tai itse tehty. Tällä kertaa kyse ei ole kierrätyksestä. Käytetty lahja ei siis käy tähän tarkoitukseen.
Lahjat matkaavat Hämeenlinnan sosiaalitoimen kautta kaupungin alueelle niitä tarvitseville.
Jos siis taloutesi on kunnossa, käytä pieni summa harkiten lapselle joululahjaan. Voit luovuttaa paketin tai useammankin nuorkauppakamarin kerääjille yllä mainitussa paikassa ja ajankohtina.
Haastan sinut mukaan hankkimaan fiksuja ja ilahduttavia lahjoja lapsille, jotka eivät muuten välttämättä saa niin montaa lahjaa. Tehdään joulu heille yhdessä!
Susanna
P.S. Joulupuukeräyksiä on monella muullakin paikkakunnalla etelästä pohjoiseen.
|
|
|
