Voiko enää hankalampaa ja vaarallisempaa olla?

Keski-ikäisen naisen pyörälläajoharjoittelu ei ole mukavaa puuhaa. Paitsi ehkä sitä sivusta seuraaville 😉 Parinkymmenen vuoden pyörättömän kauden jälkeen olen innostanut itseäni pyöräilemään osan työmatkasta. Ainakin loppukesän ajan. Ensin ostettiin käytetty polkupyörä ja kesän aikana kävin parilla harjoituslenkillä. Pyöräily oli paljon raskaampaa kuin nuorena aikanaan ja jo yhden kunnon reissun jälkeen pakaralihakset ilmoittivat kipeästi olemassaolostaan.

Tänään pyöräilin jo toista päivää läntisestä Kanta-Hämeenlinnasta itäpuolelle rautatieasemalle. Henkeäni pidätellen olen yrittänyt tiirailla, minne pyörätie milloinkin siirtyy – sehän ei tietenkään voi pysyä samalla puolella katua kovin kauan. Tasapainokaan ei ole entisensä (siis niinkuin silloin, kun alle parikymppisenä vielä urheilin kilpaa ja tanssin balettia). Jokainen tienylitys vaatii keskittymistä. Onneksi aamukuuden jälkeen liikenne ei ole vielä kovin vilkasta.

Kun Turuntien pyörätiezigaaneista on selvinnyt jotakuinkin tolkuissaan moottoritielle asti, alkaa katetyömaasokkelo, joka on epäselvä ja ainakin minun mielestäni ahdistavan vaarallinen. Autoillessani kierrän paikan, mutta pyöräillessä aikaa ja voimaa kuluu riittävästi ihan lyhyintäkin reittiä kulkiessa… Onkohan siihen paikkaan olemassa mitään järjellistä pyöräilyreittiä?

Hyvin pian katetyömaan jälkeen loppuu pyörätie. Pitäisikö silloin ryhtyä vain kävellen taluttamaan pyörää kävelykadun yli ja kuluttaa vielä vähän ylimääräistä aikaa? Vai pitäisikö kiertää jotain muuta kautta? Löytyykö mitään kohtuullisen lyhyttä ja hyväpintaista kiertotietä?

Kävelykadun jälkeen saa pompotella hetken katukivetyksellä, ennen kuin pyörätie alkaa uudelleen. Sen jälkeen elämä onkin helpompaa (Vanajaveden ylittävää siltaa lukuunottamatta: se on vulkaaninen jäännös pyörättömästä kaudesta, siellä kulkeminen pitäisi kieltää!). Kunnes viiden jälkeen lähtee urheilemaan samaa reittä takaisin ja on lähestulkoon kaikkien samojen haasteiden edessä. Paitsi että pyörätie loppuu yksisuuntaisen tien keskellä ja silloin pitäisi siirtyä taluttamaan pyörää, eikä siirtyä kadulla. Tietenkin!!!

Eilen olin pallo hukassa ja ajoin aivan liian kovaa. Tänään olin pallo melkein yhtä hukassa oikeiden reittien suhteen ja ajoin leppoisampaa vauhtia. Paitsi että sekosin sitten pasmoissani ja törmäsin monen mutkan jälkeen reunakivetykseen ja kaaduin nolosti, mutta kipeästi.

Josko viimeistään koulujen alkuun mennessä jostain löytäisi tiedon, miten pyöräillään turvallisesti, mutta kohtuullisessa ajassa kaupungin läpi länsi-itä-suunnassa. Nyt saatui vain jalkaan. Mitä tapahtuukaan sitten, kun opiskelijat palaavat liikenteeseen ja päivät pimenevät? Ei varmaan ainakaan mitään nykyistä parempaa.

Huomenna ei tällä jalalla fillaroida, jos sillä mennään minnekään. Mutta silti aion heti jalan voitua paremmin palata pyörän päälle. Liikunta tekee niiiiiin hyvää 🙂

Jätä kommentti

css.php