Verbaalinen iloisuusylilyönti ah(d)istaa…

Jos 50 vuotta sitten ei paljon puhuttu eikä pussailtu, nyt tunteita ilmaistaan jo senkin edestä. Hyvä niin. Some (sosiaalinen media) on kuitenkin paineistanut ilmaisun voimaa ja nykyinen ilmaisutyyli ylittää jo joiltain osin oman kapasiteettini.

Negatiivinen osasto on helppo määrittää: vihapuhe, halveksunta, trollaus ja kaikenlainen ylimielisyys läikkyvät netissä yli entisten sopivuuden rajojen. Ihmiset antavat palaa toisinaan melko vähäisellä itsesuojeluvaistolla ja tulos onkin kaiken positiivisen pysäyttävää. Somessakin näkyy jo jonkinlainen kahtiajakautuneisuus: positiiviset vs. negatiiviset, ymmärtävät vs. tuomitsevat, välittävät vs. vihaavat jne. Ääripäät keskustelevat enimmäkseen keskenään ja erkanevat toistensa todellisuuksista yhä enemmän. Kummatkin luulevat olevansa keskivertoja?

Positiiviset ylilyönnit liittyvät ihan samaan kuin negatiivisetkin sikäli, että osin mukana on ihan sama porukka. Yksi ”rakastaa tätä kaupunkia”, toiselle päivä on ”ilon ja onnen päivä”. Aloitetaan jälkimmäisestä. Minun ilon ja onnen päiväni liittyvät enemmän ja vähemmän omiin rakkaisiin lähimpiini. Joskus omiin erittäin tärkeisiin tavoitteisiini, kuten työhön tai valokuvaukseen. Kyseessä on tässä minulla siis ura tai intohimo. Mutta jonkun toisen arvomaailmassa ilon ja onnen päivä liittyykin yritysjärjestelyihin, politiikkaan tai kierrätykseen. Toivottavasti heidän arvomaailmansa ihan oikeasti kulkee silloin tuota rataa. Minullekaan uuden Canonin 1 D -sarjan kameran julkaiseminen ei esimerkiksi riitä ilon ja onnen päivään (vaikka aina ehdottoman hieno juttu onkin ;-)). Ilon ja onnen päivään tarvitaan isoa henkilökohtaista latausta.

Kaupungin rakastaminen on jo jotain, mitä en osaa edes käsitellä. Rakastetaanko siinä rakennuksia, asemakaavaa, asukkaita (joita kaikkia ei voi tuntea), politiikkaa, kulttuuritarjontaa vai mitä? Minulle henkilökohtaisesti mikään noista ei yllä koskaan rakastamisen tasolle. Olen tällaisista lausunnoista aivan ihmeissäni. Ja hämmentynyt.

Hämeenlinna ei ole minulle ilon ja onnen paikka. Enkä rakasta sitä. Sen sijaan olen melkoisen onnellinen täällä (Hämeenlinnassa). Ihailen ihmisten hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Paikallisten ihmisten panostus meidän omiin tapahtumiimme on aivan upeaa. Täällä asumme onnellisina. Mutten rakasta tätä kaupunkia. Eikä mikään täällä tehty päätös tee päivästäni ilon ja onnen päivää. Olen vanhanaikainen tässä(kin?) suhteessa. Hämeenlinna on silti juuri nyt(kin) paras kaupunkini 🙂

3 kommenttia artikkeliin “Verbaalinen iloisuusylilyönti ah(d)istaa…”
  1. avatar Lauri Kivimäki sanoo:

    On sanonta sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto. Sille on annettu selitys, että missä asuu on hyväksyttävä sen (paikkakunnan ) olosuhteet. Itse muutimme 6-7 vuotta sitten Hämeenlinna-nimisen kuusen juurelle. Vaikka olin seurannut kuusen hoitoa naapurikunnasta kymmeniä vuosia en voinut kuvitella kuinka huonosti tuota kuusta oli hoidettu. Se on pahasti lahovikainen liki kaatokunnossa. Ehkä muistelin 1980-lukua, jolloin olin täällä töissä ja mielestäni täällä oli vireyden, toimeliaisuuden ja eteenpäinmenon meininki. Hyvävelijärjestelmä toki toimi silloinkin, mutta ehkä laatuun kiinnitettiin enemmän huomiota. Jos olisin nykytilanteen tiennyt olisimme luultavasti muuttaneet 15 km Lahteen päin. Muuton perussyihin sillä ei olisi ollut vaikutusta. Nyt ei jaksa raskaaseen muuttoprosessiin enää lähteä vaan on vain kärsittävä.

  2. avatar Antti Sulonen sanoo:

    Aika suurelta osin onnellisuuteen näyttää vaikuttavan vanha sanonta ”ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen”.

    • avatar Lauri Kivimäki sanoo:

      Emme toki Janakkalasta Hämeenlinnaan muuttanut, että sielä olisi ollut huono asua. Oli monta erillistä asiaa jotka vaikuttivat muuttopäätökseen. Satojen kilometrien päähän Lammista emme voineet lähteä. Itse olisin halunnut Keski- Suomeen, mutta se ei nyt vaan sopinut. Eikä Lammilla asumisessa sinällään mitään vikaa ole.

Jätä kommentti

css.php